Pahin painajainen

Tänään oli vihdoin vuorossa kauan odotettu (ja pelätty) luustokuvaus Amor'jade-joukkarin muodossa Joensuun eläinklinikalla. Kuvaavana eläinlääkärinä tietysti kukas muukaan kuin Jari Aho.

Myrnin lisäksi mukana olivat siskot Rhianna ja Didi, Myhappiness-pojat Milo ja Miska, Rico Amor'jade B-pentueesta sekä Myrnin puoliveljen Hepun omistajan Mirvan Jomppe. 

Myrn sai kunnian olla ensimmäinen, joka pääsi tutkittavaksi. Silmissä ei mitään sanottavaa, ei edes ylimääräisiä ripsiä, josta saa olla enemmän kuin iloinen! Sydän samoiten ookoo, eikä sivuääniäkään kuulunut. Polvet 0/0. Sen jälkeen pikkumusta sai piikin kankkuun ja paineli unten maille odottamaan sitä luusto-osuutta..

Ja niinhän siinä sitten kävi, että pahimmat painajaiset osoittautuivat todeksi. Selässä ei ollut mainittavaa ja kyynärät olivat siistit, mutta ne lonkat..lonkat, joista olin jo manannut agilityn aloittamisesta lähtien, että mulla on varmasti vähintään D-lonkkainen koira, vaikkei Myrn olekaan oireillut millään tavalla eikä perimän suhteen ollut mitään syytä olettaa lonkkien olevan huonot. Vaan toisin kävi: hoitaja-Niina jo sanoi, että nyt ei näytä hyvältä ja Jari-sedän katsoessa kuvat vielä läpi, tuli arvioksi murskaava D tai pahimmassa tapauksessa jopa E. Voitte vaan kuvitella, minkälainen shokki se oli allekirjoittaneelle.

Nivelrikkoa ei pikkumustan lonkissa (vielä) ole, mutta lonkat ovat valtavan löysät ja jopa tällainen tavan tallaaja huomasi sen kuvista. Meidän tulevaisuudensuunnitelmat menivät nyt kokonaan jäihin, ei tule pentuja eikä päästä koskaan aloittamaan meidän niin valoisalta näyttänyttä agi-kisauraa.. Vaikka pääasia on, että Myrn ei oireile ja pystyy elämään (suht) normaalia elämää, harmittaa tämä ihan vietävästi. Meillä oli niin paljon suunnitelmia ja odotukset korkealla ja nyt kaikki tuli yhdellä rytinällä alas.

Nyt täytyy kehitellä päänmenoksi jokin uusi harrastus ja panostaa tokoiluun entistä enemmän, vaikkei tällä hetkellä motivaatiota ole yhtään mihinkään. Päällimmäinen ajatus on, että mitä tein väärin? Olisinko voinut vaikuttaa tulokseen tekemällä jotakin toisella tavalla? Joutuiko pentu liikkumaan liikaa pienenä, aloitettiinko me agi liian aikaisin, miksi miksi miksi? Ja suurin kysymys, että miksi juuri minä? Eikö riittänyt, että mulla on talossa jo yksi sekundakoira, jonka kanssa ei voi harrastaa ja eikö riittänyt, että pikkumustan kanssa jouduttiin pelkäämään jo sydämen puolesta pikkupentuna? Tähän mennessä tutkituista sisaruksista kaikki ovat terveydeltään priimaa, joten MIKSI juuri Myrn?

Nyt aletaan etsiä meille sopivaa nivelvalmistetta, mutta agia lukuunottamatta meidän elämä jatkunee melko samalla tavalla kuin ennenkin. Ei Myrnin elämää voi rajoittaa liikaakaan, pakko sen on päästä juoksemaan irti Mintun ja Meelan kanssa ja olemaan maailman ihanin, rakastettavin itsensä. Uusintakuviin mennään vuoden päästä ja toivotaan, ettei nivelrikkoa kehity koskaan. Pikkumusta on mulle se oikea, se rakkain vaikka täysin priima se ei olekaan. Sen luonne on täyttä kultaa ja se on kaunis, joten on sääli ettei se pääse periyttämään noita tekijöitä, mutta ilmeisesti kohtalolla on jotain mua vastaan.

En vaan voi käsittää. Elämä on joskus niin helvetin syvältä.